Rikastu, rakastu tai edes yritä

Ei ole keneltäkään jäänyt viime aikoina huomaamatta, että päivittäin lehtiotsikot ovat täynnä rahahuoliin liittyviä uutisia. Yt-neuvotteluita, konkursseja, lainoja ja takuita. Pääsääntöisesti otsikointia hallitsee lähinnä raha, seksi tai väkivalta. Kahden jälkimmäisen osalta ammattitaitoni ei riitä, joten puhutaan rahasta.

RAHA

Kukapa ei rahaa haluaisi? Sitä on varmasti halunnut jo ennen kuin on alkanut edes ymmärtää, että Roope Ankalla on elämässään tiettyjä ongelmia.  Kuten kaikessa päältä kimaltavassa, rahaankin liittyy se kuuluisa mutta. On täysin puhdasta kiiltokuvaa kuvitella, etteikö esimerkiksi yrityksissä rahasta riideltäisi. Siitä riidellään paljon ja erityisen paljon silloin, kun sitä ei ole.

 

Raha on tavallaan samanlainen yleishyödyllinen käyttöväline, kuten hammastahna. Jos sitä ei ole, maistuu suussa pahalta. Aikanaan on rahan arvo sidottu kultaan ja ties mihin oravannahkaan, mutta käytännössä nykyään on kyse numeroista tietokoneen ruudulla. Roope Ankka kuolisi tosielämässä luultavasti suruun, sillä hänen rahalaarinsa pohjalla tököttäisi vain yksi tietokone, joka vie langattoman verkon kautta verkkopankin tiliotteelle. Tietysti Roopella tulisi valtavat paineet päästä kalliista hukkatilasta eroon, mutta nykyistäkin suurempia ongelmia luultavasti tuottaisi se tosiasia, että pankin nostorajalimiitti estäisi päivittäiset rahakylvyt.

Vaikka raha ei tekisikään onnelliseksi, niin kyllä miljoonan lottovoitto helpottaisi kenen tahansa elämää. Eikä siihen helpotukseen tarvittaisi edes miljoonaa. Sellainen omakotitalon hintaa vastaava summa riittäisi mainiosti maksamaan asuntolainat pois. Aika moni joka on loton kautta onnistunut asuntolainansa poistamaan sieltä verkkopankin saldoista, on tämän jälkeen onnistunut muutamaan saldolukeman myös tulipunaiseksi ja miinusmerkillä varustetuksi. Miksi?

Ajatellaanpa nyt niitä pari vuotta sitten lehdissä paistatelleita Kalle Kansalaisia, jotka kertoilivat menestystarinoitaan äkkirikastumisesta osakesijoituksilla. Onko heistä tullut Aku Ankkoja vai mitä heille ylipäätään kuuluu? Ovat ainakin tällä hetkellä hissuksiin ja poissa lietsomassa suomalaista kateutta.

Meillä on tietyllä tavalla jotenkin vinoutunut suhde joko rahaan tai sen hankkimiseen. Rahalla saa toki paljon kivoja asioita ostettua, mutta kokonaan toinen juttu on se, että miten järkevää sellainen ostelu on. Ajatellaan nyt esimerkiksi autoa. Jos tarvitset ns. kauppakassin, jolla pitää päästä kaupungissa pari kertaa viikossa kauppaan ja takaisin, niin mikä vinksahdus laittaa ihmisen näissä tilanteissa ostamaan maastoauton? Halvallako sait? Vai rahat riittivät hyvin? Tuliko tarpeeseen?

EI NE SUURET TULOT, VAAN SE VEROPROSENTTI

Matkustin tässä hiljattain jälleen Rovaniemeltä Helsinkiin lentokoneella. Minulla oli siinä mielessä poikkeukselliset lennot, että sekä meno- että paluureissuilla vieressäni istui valtion väkeä työmatkallaan. Mennessä sain nauttia ryhdikkäästä upseerisseurasta ja tullessa viereen istahti opinto-ohjaaja.

Erityisesti opintojen ohjaajan kanssa käyty keskustelu jäi mieleeni hyvin. Hän nimittäin kertoi käyvänsä paljon keskusteluja nuorten kanssa siitä, että mitä nämä työelämältä ja ammatinvalinnaltaan odottavat. Vastaus kuului kuulemma hyvin usein ”Hyvä palkka.”.  Niinpä niin. Nälkä se meidät töihin ajaa tienaamaan palkkaamme. Siinä on nuorisomme oikeassa. Nyt vain täytyisi määritellä se niin hyvä palkka, joka riittää. Nimittäin mitä suurempi bruttopalkka, sen komeampi verovelka siitä muodostuu. Mitä komeampi auto henkilöllä on, sen karmeampi velka sen auton takaa monesti löytyy. Mitä isompi asunto, sen suurempi pankkilaina ja niin edelleen.

Progressioverotus pitää huolen siitä, ettei hyväpalkkaiselle jää paljon enempää käteen, kuin vähän heikommin tienaavallekaan. Näin ollen onkin hyvä pohtia, että mikä se hyvä palkka viimekädessä on? Kaikki rahat ovat menneet, mitä palkkana saatu on ja valtio vie niistäkin rahoista monella tapaa leijonan osan. Aivan kuten auto. Kaikki bensa on kulutettu, mikä on tankattu, eikä palautuksia ole tullut edes auton myyntihetkellä.

Valtio tulee vastaan pienipalkkaisia erilaisilla tukimuodoillaan siten, että pienipalkkaisella on lähes samat varat elämiseen, kuin sillä neljä tonnia kuussa tienaavalla. Pienipalkkaiset näissä tapauksissa täyttelevät muutamia hakemuksia, joihin cv:tä ei tarvita ja se hyväpalkkainen laittelee rasteja ruutuun joissa ilmoittaa jo suosiolla, ettei tukimuotoja ole eikä kannata edes harkita.

Suomessa keskitytään aivan liikaa vertailemaan keskenään erisuuruisia bruttopalkkoja. Bruttopalkka toimii tietynlaisena statusmittarina, joka määrittelee sen, kuinka hyvin olemme onnistuneet elämässämme.

Firman rahojen kanssa sama juttu. Kaikesta myyntilaskutuksesta lähtee lähtökohtaisesti heti kättelyssä neljännes veroihin, jonka jälkeen maksetaan työn suorittamiseen tarvittavat välineet ja edelleen palkat ja taas leikataan verottajalle siivu. Liikevaihto määrittelee muka yhtiön suuruuden ja statusaseman. No mitäs sitten, kun yksinyrittäjän firman liikevaihto on vaikkapa miljoona ja yrittäjän palkka vain 15.000 euroa vuodessa? Tai yrityksen liikevaihto 250.000 ja yrittäjän palkka 50.000? Ensimmäinen on todella iso wau (ja köyhä yrittäjä) ja jälkimmäinen pikkufirma jossa porvari mällää rahoillaan. Eikö?

Kieltämättä näin talousihmisen suunpieli nykii ylöspäin, kun siirrytään puhumaan verovapaista osingoista. Kyseisissä rahoissa on nimittäin kyse sellaisesta tuloksesta, joka kaikkien verojen jälkeen jäljelle jäi, mutta joka ei välttämättä kassassa käteisenä polttele. Osinkoja ei saa jakaa, mikäli osingonjako vaarantaa yhtiön maksukyvyn. Ensin pitää siis olla raha millä osinko maksetaan, sitten se voidaan vasta maksaa. Yrittäjä on joka tapauksessa se upporikas kiskuri, verenimijä, riistäjä, liripää… rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kateus rehottaa vaikka perustetta sille ei ole.

 

Perintöä odotellessa voi tietysti rakastua johonkuhun upporikkaaseen ja elellä leveää elämää hänen rahoillaan. Kunhan muistaa, että lahjaverotus on keksitty, ja sen upporikkaan kultamussukan rahapussia on pari muutakin haaskaa havitellut. Se on sitten toinen asia, miten ihmissuhde voi sen jälkeen kun olet ensin keikannut kumppanin rahat ja sitten toteat että ne unelmat liittyivätkin vain tuhlailuun. Avioliitto puolestaan on varmin tapa päätyä käräjäoikeuteen. Siitä minulla ei ole mitään näppituntumaa, että mikä on käräjäoikeudessa avioliittonsa solmineiden eroamisprosentti, mutta reissu kuin reissu. Yhteinen tie käräjäoikeuteen vie ja erityisesti se eroaminen kalliiksi käy. Tavallaan silloin kun on luvattu tukea toista myötä ja vastamäessä, luvataan samalla järjestää itselle iso tikki etenkin kun ero koittaa.

Kun perinnöt lepäävät kivitaloissa ja maaläiskissä, eivät ne yhtä hyvin pataa lämmitä, kuin perintöverolaskua seurannut ulosotto. Suru on suuri ja perhesuhteet rakoilee kippojen ja kuppien jakoriitojen jälkeen. Ken suurimman potin perii, saa myös sitä muhkeamman rahallisen muistutuksen verohallinnolta. Mistäs sitten kolikot revit, kun kivitalo ei kaupaksi käy, eikä maata tai mökkiä oikein kukaan halua ostaa? Mutta verot varmasti erääntyvät.

Lotto on kova sana. Edellyttää vain, että siitä voittaa jonkun ison rahan. Ja siitäkin voitosta verottaja silpaisee omansa, mutta onnea nyt kuitenkin lottovoittajille. Varokaa naapurin kateutta jatkossa.

Näillä perusteella todettakoon, että aika moni on rikastumishaaveidensa kanssa pihalla kuin lumiukko pakkasessa. Yrittämisen ja palkansaannin välissä on iso kuilu, jota ihan itse olemme ruokkineet kaikenmaailman downsiftaus-jutuilla. Homma ei vain toimi niin, että sanellaan hyvä tai huono palkka. Tai iso ja pieni osinko. Voidaan sanella palkka tai osinko, jonka jälkeen tarkastetaan taulukosta veroprosentti, jota olosuhteessa tulee noudattaa. Sitten vasta päästään keskustelemaan, mihin se palkka riittää vai riittääkö ensinkään.

TYÖLLÄ EI (MUKA) RIKASTU

Mikään ei ole tässä maassa ilmaista, eikä sellaista Roope Ankan rahalaaria ole olemassakaan. Palkkaansa toki saa ja täytyykin vaatia, mutta ensin pitää tehdä jotain josta saadaan kivikova killinki sen maksamiseen. Ei ole olemassakaan sellaista työehtosopimusta, joka muuta väittäisi. On täysin harhaa kuvitella, että työehtosopimus olisi luotu vain pelkkiä oikeuksia varten. Ei. Niiden oikeuksien saamiseksi on myös velvollisuuksia, jotka täytyy täyttää ja tämä koskee sekä työntekijöitä, että työnantajia. Vastaavanlainen sopimus pitäisi olla myös työttömillä.

Tällainen työttömyysehtosopimus voisi koskea esimerkiksi niitä työttömiä työnhakijoita, jotka oikeasti haluavat työllistyä ja aktiivisesti tekevät työtä sen eteen. Tapansa puolesta sosiaalipummit saisivat jättää työnsä vapaasti hakematta, mutta toisaalta heidän päivärahansa saisivat jäädä työtä aktiivisesti hakevien ja ammattitaitoaan aktiivisesti kehittävien alapuolelle. Jos tämä ei motivoi työtöntä hakemaan töihin, niin mikä sen palkkion määrä sitten olisi, jolla heidät saisi toteuttamaan saatua työtä yhtään paremmalla asenteella?

Työllä ei kuulemma rikastu. Jos tämä väite pitäisi paikkaansa, meillä ei olisi työllään rikastuneita. Yrittäjyys ei kuitenkaan ole automaatio rikkauksiin. Hyvin usein paljon tienaavat yrittäjät ovat tehneet myös niin järkyttävän määrän työtä rahojensa eteen, että ay-liittojen rajoitteisiin asetettuna kyseiset työtunnit olisivat menneet laittomuuksien puolelle jo lähtömetreillä. Kuvitteliko joku oikeasti, että ne jutut yrittäjävanhempien pitkistä työpäivistä ovat vitsejä? Toisin sanoen, työllä on mahdollista rikastua, mutta sekin edellyttää että työ tehdään.

Monessa pienessä yrityksessä yrittäjä on se henkilö, joka työkseen hakee työtä kaikkien puolesta. Sitä kutsutaan myymiseksi, ei yrittämiseksi. Hirvittävä määrä palkansaajia on markkinoilla, jotka eivät joko arvosta tai ymmärrä omassa paikassaan sitä, että työnantaja myy heidät työhön josta työntekijän palkka voidaan maksaa. Tavallaan hakee työtä ja työpaikkaa jatkuvasti työntekijänsä puolesta. Toisaalta, miten sen voisikaan ymmärtää, jos koskaan ei ole joutunut työhönsä osaamistaan myymään. Paitsi sen yhden kerran.

Eivät yrittäjät tästä roolistaan valita. Yrittäjä valittaa siinä vaiheessa, kun kauppa ei käy, sillä se on suora kertomus siitä, miten huonosti ensisijaisen tehtävänsä yrittäjä on suorittanut. Moni työntekijä vaihtaisi yhtä suoran palautteen jälkeen työpaikkaansa. Totuutta ei joko kestetä tai sitten sitä ei vain haluta nähdä, kun tällä liksalla ei vain tarvitse.

Yrittämisen kannattavuutta ei mielestäni kannata mitata yrittämisestä saatavilla palkkatulolla. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mikäli yrittäjä ei pysty pitämään samanlaisia lomia, kuin henkilöstönsä, yrittäminen ei koskaan kannata. Hommasta saa maksaa vaikka miljoonia, mutta mikäli terveys menee, ihmissuhteet hajoavat tai omat lapset tuntuvat ventovierailta, yrittäminen ei kannata. Niin hyvää palkkaa ei vain ole, joka korvaisi työllä pilatun elämän.

KASSAN JA ELÄMÄNHALLINTAA

Raha on sama kaikille. Raha ei kasva puussa, eikä monistaudu sormia napsauttamalla. Kun raha näyttää loppuvan, sitä on jostain loihdittava lisää. Kotiutettava saatavia, järjesteltävä maksuja tai hakea lainaa. Ensisijaisesti kuitenkin täytyy myydä paremmin.

Yrityksen kassanhoito on viime kädessä aivan samanlaista kuin mikä tahansa muukin käteisen pyörittely. Ennakointia ja toimenpiteitä sen mukaan, mihin kassa taipuu. Rahat loppuvat valtioiltakin ja aivan sama resepti sielläkin toimii. Kun kuluja on liikaa eikä kassa kestä, kuluja karsitaan. Kun laskujen eräpäivä lähestyy, niihin pitäisi varata jostain käteistä, jolla laskut saadaan maksettua. Sama pätee yksityiselämässä. Kun tietää, että esimerkiksi asunnon vuokra erääntyy joka kuukauden lopussa, siihen pitäisi omasta palkastaan aina nipistää osa, jotta vuokransa voi maksaa.  Tämän käsittäminen ei luulisi kenellekään olevan ylivoimaista.

Yksittäisen ihmisen on opeteltava hallitsemaan itse omat rahansa. Jotkut oppivat, toiset eivät. Yrittäjän on hallittava henkilökohtaisen kassansa lisäksi myös yrityksen kassa. Ammattitaitoinen kirjanpitäjä toki auttaa asiassa. Reskontran ja maksuliikenteen voi ulkoistaa kirjanpitäjälle, jonka tehtävä tässä tapauksessa on yksinkertaisesti tietää missä mennään. Tavoite on yhteinen. Rahan on riitettävä henkilöstön palkkoihin, sosiaalikuluihin, tavarantoimittajille, verohallinnolle ja niin edelleen.

Firman rahoihin on syytä kaikkien suhtautua samoin, kuin omiin henkilökohtaisiin rahoihinsa. Tämä jo vain siksi, että mikäli joukosta löytyy edes yksi, joka leväperäisesti firman rahoja levittelee, siitä kärsivät usein myös ne, jotka näin eivät tee. Mitä väliä matkalipun hinnoilla, kun työnantaja maksaa? No sitä väliä, että mikäli kaikki matkoihin budjetoidut rahat palavat yhden ihmisen matkalippuun, muut eivät silloin matkusta. Tässä lienee myös syy, miksi Suomen valtion henkilöstö matkustaa myös norjalaisyhtiön lentokoneilla, vaikka viereisestä putkesta lähtee supisuomalainen vastaava. Vaikka valtio huutelisi miten suomalaisen yrittäjyyden tai suomalaisen palvelun käytön perään, he eivät sitä itse toteuta. Hintakilpailu on ankara ja valitettavasti ulkolaiset yhtiöt jyräävät monessa asiassa.

 

Sanomme omille lapsillemme jo tarhassa, ettei kukaan halua leikkiä toisilta lelut vievän itsekeskeisen lapsen kanssa. Tämän lapsillemme opetettuamme poistumme palkkaneuvotteluihin vaatimaan jotain, missä työkaverin tuloilla ei ole taivahan väliä. Työnantaja on luonnollisesti se liripää, joka joutuu sen pöydän ääressä puntaroimaan asiaa myös niiden muiden työntekijöiden puolesta. Tällä liksalla ei tarvitse-asenne ei johda mihinkään, mutta ilmetessään sinetöi lausujansa tulevaisuuden lähes poikkeuksetta. Monta firmaa on kaatunut siihen, että henkilöstö ei vain suostu astumaan omasta osaamisestaan epämukavuusalueelle. Yrittäjä voi olla terävä kuin partaveitsi, mutta mikäli henkilöstö on täynnä vain vasemman jalan saappaita, ei marssi oikein suju. ”Tällä liksalla ei tarvitse” tarkoittaa toisin sanoen ”tässä firmassa on yksi ongelma”.

Kysymys on elintasosta. Mikäli henkilö on onnistunut hankkimaan itsellensä sen ns. hyvän palkan, hän myös ruuvaa elintasonsa sille tasolle, ettei pienemmällä palkalla enää selviä. Satojen tuhansien eurojen asuntolainasta eroon pääseminen ei olekaan ihan yksoikoinen juttu, mutta siitä huolimatta sellaisen hankkimista pidetään luontevana osana elinkaaremme aktiivisinta elämänvaihetta. Vain suomalainen on niin jääräpää, että kaikki pitää omistaa itse, vaikka sitten sillä uhalla, että siitä seuraisikin henkilökohtainen konkurssi.

HAASTE

Sen sijaan, että haastaisin ketään tietoisesti alentamaan omaa palkkaansa, haastan jokaisen tämän tekstin loppuun asti lukeneen osallistumaan yhteiseen hyvään myös muuten, kuin vieruskaveria vihaamalla.

Ensimmäistä tapaa suosin henkilökohtaisesti, nimittäin hihat ylös ja töihin, vaikka se kotona oleminen mukavampaa olisikin. Ihminen on luotu tekemään aina jotain ja ainakin itse tulisin mökkihöperöksi, jos minulla ei olisi mitään tekemistä. Ne, jotka haluavat, keksivät ratkaisun. Ne, jotka eivät halua, keksivät selityksen.

Toinen tapa on tavallaan roolileikki. Kuvitelkaa olevanne omistajia yhtiössä nimeltä Valtio Oy. Valtion palkkalistoille olette itse kansanedustajat valinneet ja nyt on käsillä olosuhde, jossa kansanedustajien palkkiot pitäisi yhtiökokouksessa päättää. Mikä tapauksessanne olisi kohtuullinen palkkion määrä, jonka olisitte valmiita tehdystä työstä ja sen tuloksista valtiolle maksamaan vielä lisää? Euro, kymppi vai satanen? Vai ei mitään? Ja muistakaa ottaa huomioon, että kyseinen palkkio pitää sitten kertoa kansanedustajien lukumäärällä, jotta tasapuolinen kohtelu toteutuu.

Kun olette tämän osaltanne päättäneet, tilinumerot ja maksuohjeet löydätte osoitteesta http://www.valtiokonttori.fi/fi-fi/Yhteystiedot . Muistakaa laittaa viestiin sana ”Lahjoitus”.  Samassa yhteydessä tervetuloa yrittäjän maailmaan, nimittäin tätä yrittäjät hyvin usein työpaikoilla hiljaa miettivät, kun puntaroivat palkkioiden määriä ja niiden ansaitsijoita.

Asenteilla on tapana toteuttaa itseään. Jos yrittämistä pitää hirveänä, siitä helposti myös sellaista tulee. Jos työntekoa pitää kannattamattomana, se myös sellaisena pysyy. Jos rikastumista pitää vain tiettyjen etuoikeutena, on käytännössä jo valmiiksi luopunut omasta mahdollisuudestaan rikastua.

Tämä ei tarkoita sitä, että kukaan pystyy automaattisesti kenellekään lupaamaan varmaa rikastumista. Tiedän vain, että palkinto tuntuu aina paljon paremmalta, kun sen eteen on tehnyt työtä; – tai edes yrittänyt. Lahjana saatua harva osaa arvostaa.

 

Takaisin